❤️ Click here: Sinkkunainen hunningolla blogi
Tällä vaalikaudella hallitus on vielä jatkanut pieneneläkeläisten elämän kurjistamista kansaneläkeindeksin leikkaamisella ja jäädytyksellä ja sama jatkuu ensi vuonnakin. Ilman mitään mömmöjä olen sellainen ihana zombie. Sairaalloinen itsekkyys, jännitys, kielletyn hedelmän houkutus vai lapsellinen uhma?
Heidän mielestään vanhuskäsitys pitäisi täysin vanhentuneena romuttaa ja lopettaa ikäihmisten syrjintä ja sortaminen. Huh, onneksi pian alkaa loma ja saa loput jutut tehtyä. Olen kokenut tuotteen arkikäytössä tarpeeksi peittäväksi jopa tälle takamurrosikäiselle finninassulleni.
- En voinut ymmärtää, että jos tekee mieli tekstata, miksei tekisi niin. Mies olisi kyllä halukas tapailemaan minua.
Olen tässä hiukan seuraillut tätä touhua ja miettinyt, mihin tää maailma on menossa. Siis ensinnäkin: Onko treffailukulttuuri oikeasti näivettymässä ja katoamassa kokonaan pois? Vai näyttääkö tää vaan siltä? Ja toiseksi: Miksi koko treffailu- ja deittailemisvaiheista tehdään niin helvetin vaikeita? Pitäisikö tekstata vai eikö pitäisi ja mitä tekstaan, no mut entä jos se ei vastaa tai jos oon sen mielestä ihan kauhea apina?! Oomagah se tuli faceen menenksmä jutteleen sille mitä mä sanon sille oomaga oomaga. Vannoin aina, että jos mää olisin sinkku ni mää tekisin just sillai ku mua huvittais enkä pal jahkais. En voinut ymmärtää, että jos tekee mieli tekstata, miksei tekisi niin. Aika pitkälti olen onneksi pysynyt neuvoissani. Välillä yllätän itseni miettimässä pistäisikö jollekin miehelle moi chatissa ja mitä se sitten sanoisi ja mitä mä sitten tiedustelisin etten vaikuttaisi tyrkyltä ja ja ja. Tällöin kommennan itseni takaisin ruotuun ja pistän viestin, loppu jääkööt nähtäväksi. Olkoot vaikka vastaamatta, omapahan on kyllä menetyksensä. Sillon ko mää olin nuori ni pyyrettiin roheesti rehveille ja sit vast mietittii et halutaaks men toist kertaa. Nyt on Facebook, käykö kukaan enää treffeillä? Havaintojeni mukaan treffit on korvaantuneet baarissa törmäilemisellä ja yhteisillä jatkoilla tai tul kaffeel-kutsuilla. Mihin tää homma on menossa? Vai tuleeko oikeat treffit sitten vasta ajankohtaisiksi kun alintajunta on oikeasti valmis enemmälle ja ihminen oikeasti oikeanlainen? Vai tuleeko sellaisia enää ikinä?! Yksi asia josta olen muuten aivan kujalla: Facessa tökkiminen. Siis mitä se tarkoittaa?! Miten silloin pitää toimia? Onko takaisin tökkäämättä jättäminen ylimielistä, epäkohteliasta tai vastaako se entisajan rukkasia? Onko tökkääminen mielenkiinnon osoittamista? Kivoja värejä ainakin on tulossa muotiin. En mä nyt ihan siihen kategoriaan sitten halua kyllä tulla pistetyksi. Vaikka käyttäytyminen on samaa luokkaa, niin en siltikään. Jos tässä tarkoitetaan oikeita nuoria, eikä lapsia, niin sitten oon ihan messissä. Joko mä voisin nyt lopettaa olemasta nuoria, ja ruveta olemaan nuori aikuinen..? Jotkut ihmiset saattavat olla niin vapaudenkaipuisia, että he pelkäävät sitoutumista vielä vanhemmallakin iällä. Jos vastaan kävelee uusi mielenkiintoisempi ihminen, saa entinen usein jäädä kuin nallin kalliolle nuolemaan näppejään. Mutta jos uusi suhde ei toimikaan, voi suhteen lopettanut kumppani helposti palata samoihin vanhoihin ja tuttuihin lakanoihin nukkumaan. Olisikin itseasiassa voinut olla erotkin vähän vähemmän kauheita, kun olisi tajunnut ajoissa jo pitää hiukan silmiä auki ja flirttiä päällänsä, hmm... On-off-suhteen väliaikavaihe voi olla merkki siitä, että kumppani haluaa olla yksikseen ja miettiä, mitä itseltään tai parisuhteeltaan haluaa. Hetken erossa olo voi tehdä myös hyvää, sillä joskus toisen hyvät piirteet on helpompi nähdä kauempaa. Jos suhteessa on ollut karuja karikkoja, kuten esimerkiksi pettämistä, kumppani saattaa haluta poistua hetkeksi suhteesta parantaakseen haavojaan — monet haluavat kuitenkin jatkaa suhdetta ja aloittaa kaiken ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jos menneistä ei pääse eroon, voi suhde kuitenkin rantautua aina samaan aiheeseen: eron pohtimiselle. Vanha sanonta 'Sääli ei ole rakkautta' pitäisi tatuoida jokaisen ihmisen otsaan, jotta muistaisimme, ettemme voi jäädä suhteeseen vain säälistä tai siksi, ettei toinen halua erota. Koska tällainen suhde ei ole kukoistava, ero on yleensä ainoa ratkaisu — mutta jos toinen osapuoli itkee toisen perään ja rukoilee, ettei häntä jätettäisi, moni ihminen heltyy jäämään tällaiseen suhteeseen ikään kuin hetkeksi. Näin todellinen ero lykkääntyy ja lykkääntyy. Mutta jos nyt kuitenkin jätetään noi otsatatuoinnit väliin tällä kertaa? Ihmisen mieli suojelee itseään pahoilta ajatuksilta ja muistoilta. Kun olemme olleet tarpeeksi kauan toisesta erosta, kaikki paha unhoittuu ja vain hyvät, vaalitut muistot nousevat pintaan. Tuntuu että mulla on varmaan ollut joku pahemmankin luokan dementia tai helvetin aivovamma joissain elämäni kohdissa. Bongasin sattumalta tuollaisen lukupäiväkirjan ja inspiroiduin. En usein lue mitään pitkiin aikoihin, sitten syystä tai toisesta tartun johonkin teokseen, ja tästä seuraa parin, kolmen viikon lukuputki, jolloin nukun 2-4h yössä ja luen jotain vajaat 10 kirjaa. Vedän siis homman överiksi, kun kerran aloitan. Jälleen kerran pieni sisäinen yhteiskuntatietelijä on sitä mieltä, että tämäkin teos pitäisi olla pakollinen kaikille yhteiskuntatieteitä ja sosiaalialaa opiskeleville. Kirjassa on kuvattu hienosti ja välillä karmivasti se, millaista voi olla joutua itselleen täysin vieraiden arvojen keskelle. Kirjan toiseen päähenkilöön samaistuminen kävi helposti, ja teos avasi silmiä. Tämä voisi olla hyvä aloituspakkaus kaikille maahanmuuttotyöhön haluaville! Ei mikään kovin onnellinen teos, mutta sellainen elämän makuinen. Sanotaan, että maanantai on perinteinen krapulapäivä, jolloin tuotannosta tulee tavallisesti enemmän sutta. Eihän ne muuten voisi olla tollasia. Tai no, ei se turhaa ole ollut. Mutta turha luulla että meitä kovin kauaa voi kusettaa. Jutussa psykiatrisen vankilan erikoislääkäri kertoo, että vankia lähestyvä nainen voi olla esimerkiksi niin heikossa tilanteessa, että haluaa liittoutua ison pahan miehen kanssa. Naisia voi myös kiehtoa itse pahuus, tai sitten nainen unelmoi, että voisi kesyttää rikollismiehestä uskollisen kumppanin itselleen. Johtuuko tämä ilmiö ihan puhtaasti biologisista tekijöistä, eli siitä, että naisella on luonnostaan oltava jokin suojelu- ja pelastusvaisto, jotta hommat täällä maan päällä toimivat? Vai kulttuuriperinnöllisestä seikasta, eli siitä että naiset on kautta aikain kasvatettu pelastajien ja kaikkea sietävien vaimojen rooleihin? Onko tässä kaikessa edes kyse toisen ihmisen pelastamisesta? Vai esimerkiksi enemmänkin itsetuhoisesta käytöksestä, itsensä asettamisesta riskivyöhykkeelle? Siitä, että naista, joka on kokenut kovia arvostetaan enemmän yhteiskunnassamme? Voihan tässä olla kyseessä ihan puhdas sattumakin. Tai laskuopillinen tosiasia, jonka mukaan renttuja miehiä vaan on niin paljon enemmän kuin tuhmia tyttöjä. Mistä se taas kertoo..? Tai kenties näiden kaikkien yhdistelmästä? Ystäväni sanoo asian johtuvan siitä, että minulla on pikkusisaruksia ja olen sen myötä kasvanut äidilliseksi hahmoksi, jonka elämäntehtävä on pelastaa muun muassa kaikki. En kuitenkaan ainakaan myönnä sääliväni näitä renttumiehiä ja ajattelevani, että pelastan heidät rikolliselta tai muuten vain holtittomalta elämältä. Ehkä minua kiehtoo enemmän itse pahuus. Ehkä tämä johtuu siitä, että sen tyyppinen pahuus, jota tässä nyt tarkoitetaan, on niin kaukana minusta ja minun arvoistani. Huomaan kyllä, että minua kiinnostaa, miksi juuri jokin ihminen toimii tietyllä tavalla, mikä on ajanut hänet rikollisiin puuhiin. Yllätän itseni päättelemässä, että tuolta ihmiseltä puuttuu nainen, johon hän voisi rakastua tulisesta ja näin ollen lopettaa epäilyttävät touhunsa. Onpas alitajuntani naiivi, hyi. Voiko muuten edes sanoa, että jokin olisi ajanut esimerkiksi rikollisen johonkin tilanteeseen? Onko rikollinen tai muulla tavalla renttumainen elämäntapa vähemmän oikeanlainen kuin minun tapani elää? Kuka määrittelee, mikä on oikea tapa elää? Lainsäädäntö ja viranomaiset ovat tietenkin yhden sortin vastaus, mutta lainsäädännönkin on säätänyt loppuviimein saman arvoinen ihminen kuin hän, joka lakipykäliä rikkoo. Kinkkisiä juttuja muuten, kun oikein rupeaa pienessä päässään pohtimaan. Ja hei, viimeinen kysymys vielä! Mikä tekee miehestä pahan pojan? Rikolliset teot, huono käytös vai kenties renttumainen elämäntapa ja epäsiisti asunto? Mitä muuten on renttumainen elämäntapa? Perjantaina vietimme aikaa sinkkuystäväni kanssa muutaman nuoren miehen seurassa, jotka osoittautuivatkin aika paviaaneiksi. Yksi heistä oli siis tämä postauksen varattu mies, jonka totesinkin edellisessä postauksessa ihan idiootiksi. Lähdimme siis pojille kuskeiksi, mutta ilta venyi, kun emme päässeet heistä kirveelläkään eroon. Takapenkin kansan humalatason noustessa tuli esille mitä mielenkiintoisimpia tarinoita ja juttuja, joiden perusteella epäilyksemme saivat vahvistusta: Ei toivoakaan. Lauantaina olikin siis luvassa ystäväni synttärit. Virallinen osuus sujui kivasti, iltaosuus vähän vähemmän kivasti, kun nuorisoa ei ihan hevillä jätettykään dokaamaan keskenään. Ei siitä sen enempää. Tarjolla oli muuten kaikkea todella herkullista, kuten sitruunajuustokakkua, mudecakea, kinkkupiirakkaa ja päärynäpiirasta, grau! Kuitenkin pääsimme lopulta pieneen karaokebaariin, jossa menin laulaa lurauttamaan pari biisiä. En yleensä raiskaa kenenkään lauluja, mutta tässä pikkukylän pikkumestassa on jotain, mikä saa minut tekemään niin. Ulvoin muistaakseni Stellan Aamun kuiskauksen ja Tehosekoittimen Hetken tie on kevyen. Jälkimmäisen kohdalla ääni rupesi pettämään siihen malliin että ihmettelin, miten kukaan selvisi siitä hengissä. Ihmisiä ei ollut paljoakaan liikkeellä, mutta kyllä siellä ilmeisesti hauskaa oli. Miestouhuista ei ollut toivoakaan, onneksi mättöpizza lämitti mieltä aamun pikkutunneilla. Sekin kuitenkin toi hiukan lämpöasteita elämään, että kaupunkimme yöelämän ehdottomasti kuumin kuulemma objektiivinen mielipide.. Ei edes ole, sanon minä. Oli muuten viittä vaille, etteivät jalat pettäneet alta ja taju mennyt! Eihän siitä minun tuurillani mitään sen erikoisempaa seurannut, mutta tapahtuneesta riittää ihan varmasti ihasteltavaa ainakin kuukaudeksi eteenpäin. Kaikenmaailman muiden kaiffareiden lomassa olen tapaillut erästä nuorta miestä. Juttu oli koominen, sillä olemme teinivuosinani osuneet samoihin bileisiin ja tehneet tuttavuutta. Homma jäi silloin siihen erinäisistä syistä. Nyt olin kuitenkin joitakin viikonloppuja sitten hunningolla kaukana kotoa ja siellä törmäsinkin kyseiseen herraan. Olemme toki aiemminkin törmäilleet naurettavan kokoisen kotikaupunkimme naurettavan kokoisessa yöelämässä, mutta aina kuitanneet tapaamiset lyhyellä tervehdyksellä ja humalaisella mukaseksikkäällä hymyllä. Pienessä kaupungissa kaikki tietää kaikista kaiken, ja niin ollen minäkin hänestä. Miehen menneisyys ei monelta osin ole kovin imarteleva. Löytyy jos jonkinlaista sekoilua ja törttöilyä, ja lähimmistä ystävistä sen sortin apinoita että oksat pois. Käsitykseni mukaan nykyään pahimmat mokailut on jätetty taakse, mutta kyllä välillä kukkahattuneitiä suututtaa, kun kuuntelee miesporukan vitsailuja viikonlopun känniajeluista. Mietin, että entä ellei mies olekkaan jättänyt pahimpia laittomuuksia taakseen? Jos minua taas vaan kustaan silmään ja lujaa? En itse ole laittomuuksien ihminen, minulla on vahva halu tehdä oikein, voiko tämmöinen törttöileminen siis olla tekijä, joka erottaa kahta ihmistä liikaa? En tarkoita, että rupeaisin itsekin tekemään automurtoja, jos hengailisin ihmisen kanssa, joka niitä tekisi, mutta voisinko kuitenkaan ottaa sellaista ihmistä tosissani? Tänään oli kaupungissa vipinää. Abeille oli Potkiaisensa, ja korkeakoulu-opiskelijoilla Ystävänpäiväbileensä. Kävin itsekin tossa hiukan juhlistamassa Ystävänpäivää koulukavereiden kanssa. On muuten aika levee. Viikonlopusta kuitenkin sen verran, että minulla ja sinkkuystävälläni on viikonloppuisin tapana maistella usein ja paljon erilaisia keitoksia. Kirja on siis ystävänikirjan tyyppinen. Seuraavana päivänä saa vielä pohtia juhlien hävikkiä, seuraavan päivän olotilaa sekä kuuluisia koottuja selityksiä. Lisäksi suoritetaan bilebingo Vieraat saapuivat paikalle on +1p, juomat loppuivat kesken on -1p ja näin edelleen sekä liitetään todistusaineistoa yökerhojen pääsyliput ja grillin kuitit suosittuja. Ellei tämä kaikki vielä riitä, tilaa on jätetty luovuudellekin. Ei tämä tilanne nyt näytä paranevan bloggaamalla jonninjoutavista asioista. On tartuttava muiden kandiseminaarilaisten töihin ja ruvettava pohtimaan jotain toodella syvällistä analyysiä niiden pohjalta. Miksei vaan voi talssia paikalle sanomaan, että joo toi sun aihe on mun mielestäni tosi kiva? Toisin sanoen henkilö, joka tapailee, deittailee tai jopa seurustelee enemmän tai vähemmän salaa ihmisen kanssa, jolla on toisaalla virallinen suhde. Ja on siis tietoinen tilanteesta. Olen aiemmin voimakkaasti tuominnut salarakkauden ja ihmiset, jotka sortuvat varattuihin miehiin tai naisiin ja ehdoin tahdoin rikkovat näiden ihmisten suhteet ja perheet sekä aiheuttavat suunnatonta surua ja tuskaa. Sitä mietin nyt, kun on sen pohdinnan aika, haluanko saavuttaa salarakkaan statuksen. En ole haluamalla halunnut tätä. Metsästykseni kohdistuu kyllä vapaisiin miehiin. Sattumalta kuitenkin sain muutaman mutkan kautta vihiä, ettei tässä hommassa ole kaikki kohdillaan. Nyt ei ole puhtaat jauhot pussissa. Kysyttyäni asiaa suoraan sain varmistuksen huhujen paikkansapitävyydestä. Jep, avoliitossa asuva perheenisä. Minun asiakseni jäi tässä tilanteessa pohtia, mitä seuraavaksi. Mies olisi kyllä halukas tapailemaan minua. Minulla on tämän ihmisen seurassa oikeasti hauskaa. Hän on ulkoisesti kaikkea, mikä miehessä minua miellyttää. On kuitenkin nyt päivän selvää, etten koskaan saa häntä itselleni. Hän kuuluu ja tulee kuulumaan toiselle naiselle, hän olisi minulla vain hetken lainassa. Haluanko ottaa riskin ja ihastua ehkä todenteolla? Itse en ole pettäjätyyppiä. Parisuhteesta on kertynyt kokemusta, sekä siitä, kun suhteessa menee todella huonosti. En kaikesta huolimatta ole koskaan pettänyt kumppaniani, enkä voisi kuvitella niin tekeväni tulevaisuudessakaan. Minua mietityttää, millainen ihminen pettäjä on. Tekeekö pettäminen ja salaisen rinnakkaissuhteen ylläpitäminen ihmisestä läpensä pahan? Millainen ihminen pystyy ajamaan töistä salarakkaansa luokse ja jatkamaan sieltä kotiin puolisonsa luokse olematta asiasta moksiskaan? Mikä ajaa ihmisen toimimaan niin? Näihin kysymyksiin ei osannut herra itsekkään vastata. Mikä taas saa minut suostumaan edes miettimään tämän ihmisen tapaamista uudelleen? Sairaalloinen itsekkyys, jännitys, kielletyn hedelmän houkutus vai lapsellinen uhma? Minua ei ole petetty, mutta kylläkin jätetty toisen naisen vuoksi. En tiedä miltä petetyksi tuleminen tuntuu, mutta voisin kuvitella sen tuntuvan vielä sata kertaa pahemmalta kuin sen, että sanotaan suoraan että kyllä mä susta tykkään, mutta olen ihastunut toiseen. Mietin paljon deittini avovaimon ja lapsen tunteita ja sitä, mitä tapahtuu jos tämä kaikki selviää heille? Olenko minäkin silloin vastuussa heidän surustaan? Toisaalta mielessäni on ajatus, jonka mukaan en todellakaan ole vastuussa miehen valinnoista. Hän on päättänyt pettää, en minä. On houkutteleva ajatus ottaa miehestä irti se, mikä on saatavilla, ja jättää loput hänen murehdittavakseen. Kirjamakuni on enemmän pohdiskelevien tai jopa filosofisten teosten esim. Bruce Guberman oli ollut poikaystäväni hieman yli kolme vuotta siihen asti, kun olimme kolme kuukautta siiten päättäneet pitää taukoa. Alkaa todellinen rumba, jossa rempseä huumori, taistelutahto ja kova itseluottamus ovat tarpeen. Tämä kirja kuuluu kirjoihin, joiden ei soisi koskaan loppuvan. Teoksen päähenkilölle sattuu ja tapahtuu asioita, joita ei tosielämässä ehkä ihan tapahtuisi, mutta myös paljon sellaista, joka voisi osua kenen tahansa Tiina Tavallisen kohdalle. Ehdin lukukokemukseni aikana tykästymään niin paljon päähenkilö-Cannieen, että viimeisen sivun luettua tuntui, kuin olisi juuri menettänyt paremmankin luokan ystävän. Joidenkin kirjojen kanssa vaan käy niin! Kirja oli kaikessa hömppäisyydessään yllättävän pohdiskeleva. Tai ainakin ajatuksia herättävä. Suosittelen kaikille, mutta ennen kaikkea niille, joiden olisi aika pysähtyä hetkeksi miettimään, onko niillä hemmetin jenkkakahvoilla joita ei ihme kyllä näy missään niin merkitystä. Minä kelju ihminen häpeilemättömästi pöllein kuvan. Hyvä kirjablogi muuten, kurkatkaa. En ole koskaan kokeillut sävyttävää päivävoidetta, joten en osaa sellaiseen verrata. Mömmö on kuitenkin kivempaa levittää kuin perusmeikkivoide, sillä tämä ei ole niin paksua eikä peittävää, joten ei ole kauheasti väliä, miten päin sitä naamarinsa hieroo. Jotenkin tuotetta tulee helpommin laitettua, kun sitä voi vain ohimennen vetäistä kuin mitäkin perusrasvaa. Tuote tekee ehdottomasti terveemmän ja eloisamman näköiseksi! Ilman mitään mömmöjä olen sellainen ihana zombie. Olen kokenut tuotteen arkikäytössä tarpeeksi peittäväksi jopa tälle takamurrosikäiselle finninassulleni. Jos olen menossa oikeasti johonkin oikeiden ihmisten ilmoille, pistän kaksi kerrosta. Ja kun lähden radalle niin vedän ensin BB:tä kerroksen tai kaksi, ja sitten todella ohuen kerroksen meikkivoidetta päälle. Onneksi pidän enivei joka viikonloppu sinkkunaisten apinakännipartyt sinkkuystäväni kanssa, hahah! Romanttinen ilta itsesi kanssa. Koska sinä olet itsesi paras ystävä ja elinkumppani, vie itsesi syömään, vaahtokylpyyn tai elokuviin. Tarjoudu maksamaan itsesi puolesta, ja osta itsellesi lahja. Kunpa en olisi kipeä! Taidankin mennä piiitkään kuuumaan suihkuun, pumpuloida itseäni kaikilla ihme tököteillä ja puhtaalla yöpuvulla. Voisi hakea Siwasta jäätelöä. Katso pelkkiä action-elokuvia tai tuijota Legolasta Taru sormusten Herrasta -trilogiassa. Älä uhraa ajatustakaan romanttisille komedioille tai muulle hömpälle. Harmi että katsoin eilen Californicationin, sekin olisi sopinut tähän päivään, David on ehkä maailman ihanin mies. Siis kuumin mies maan päällä, toisin sanoen. Anna aikaa heille, joilla ei ole ketään. Vieraile pitkästä aikaa mummolassa tai sukulaisissa. Käy paikallisessa soppakeittiössä tai eläinsuojassa kysymässä, voisitko tehdä jotakin auttaaksesi heitä. Jos sinulle tarjotaan siivousvuoroa, tartu siihen. Mummolaa ei kylläkään enää ole. Äiteen tykönä olisi toki voinut piipahtaa, ellei olisi ihan näin huonossa jamassa. Ilahduta toista ystävänpäivää yksin viettävää ystävääsi — lähetä hänelle työpäivän piristeeksi kukkia! Kortteja piti lähettää, mutta ne on edelleen postittamatta! Oon niin saamaton välillä, että hävettää. Ehkä mä saan ne ensi viikolla postiin. Faktahan siis on, että postitan noi, vaikka tekisin sen Juhannuksena, niin mä pirulauta teen sen. Maailmallahan tänään on Valentine's Day... Ylä-asteella ulkomailla asuessani 14. Sitten oppilaskunta kiikutti ruusuja ympäri koulua eikä lähettäjä ehkä koskaan saanut tietää. Aika sulonen idea toisaalta, mutta silloin 13-15-vuotiaana se tuntui aivan helvetin kiusalliselta. Ei siis todellakaan sillä, ettäkö minä olisi koskaan yhtään ruusua tuolloin saanut. On muuten ensimmäinen Valentine's Day ilman Valentinea vuosiin. Hyvin tää näinkin näyttää sujuvan, mikäs tässä ollessa. Olihan tuo melko masentava pätkä, negatiivisia tunteita esiintyi paljon. Mutta oli siinä hyviäkin hetkiä. Mielestäni elokuva oli paikoin aika todenmukainen. Olihan siinä tietenkin liioiteltu kaikki ihmiselämän haasteet moninkertaisiksi, mutta hei, se on elokuva. Jotain sellaista voisi kuitenkin suomalaisen ihmisen elämä ihan hyvin olla. Yhteiskuntatieteiden opiskelijan näkökulmasta elokuva oli todella mielenkiintoinen. Päässäni pyöri, että miksi tuolla tyypillä on noin paha olla tai miksi tuossa perheessä on asiat noin rempallaan? Mitä yhteiskunta voisi tehdä esimerkiksi näiden ihmisten eteen? Leffassa olisi ainesta syvällisempäänkin pohdintaan, muttei mennä siihen tällä kertaa.
Jutussa psykiatrisen vankilan erikoislääkäri kertoo, että vankia lähestyvä nainen voi olla esimerkiksi niin heikossa tilanteessa, että haluaa liittoutua ison pahan miehen kanssa. Niinpä hiljan olikin raikasta törmätä Ylen uutiseen Jyväskylän yliopiston gerontologian tutkimuskeskuksen Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön näkemykseen kolmesta yhteiskuntaa tällä hetkellä mullistavasta, suorastaan vallankumouksellisesta voimasta. Kysyttyäni asiaa suoraan fub varmistuksen huhujen paikkansapitävyydestä. Yksi asia josta olen muuten aivan kujalla: Facessa tökkiminen. On kuitenkin nyt päivän selvää, etten koskaan saa häntä itselleni. Kun olemme olleet tarpeeksi kauan toisesta erosta, kaikki paha unhoittuu ja vain hyvät, vaalitut muistot nousevat pintaan. Mutta jos nyt kuitenkin jätetään noi otsatatuoinnit väliin tällä kertaa. Hetken erossa olo voi tehdä myös hyvää, sillä joskus toisen hyvät piirteet on helpompi nähdä kauempaa. Jos tässä tarkoitetaan oikeita nuoria, eikä lapsia, niin sitten oon ihan messissä. Sinkkunainen hunningolla blogi ei kylläkään enää ole. Sattumalta kuitenkin pan muutaman mutkan kautta vihiä, ettei tässä hommassa ole kaikki kohdillaan.
:no_upscale()/cdn.vox-cdn.com/uploads/chorus_asset/file/9189623/pokeworld.png?full=1 "Discord server for dating")
